Suvi Keskinen, Anna Rastas ja Salla Vuori (toim.):
En ole rasisti, mutta… .
Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä.
Vastapaino 2009. Sivuja 169.
Harva haluaa julkisesti tunnustaa kannattavansa rasismia. Muistavathan kaikki vielä, mitä rasismi sai aikaan kansallissosialistisessa Saksassa, ja enää vain natsismia kannattavat skinheadit vannovat avoimesti rasismin nimiin. Kuitenkin En ole rasisti, mutta … -kirjan mukaan rasismista ei ole päästy valtakulttuurinkaan piirissä. Kuten kirjan otsikkokin vihjaa, se kummittelee edelleen keskuudessamme, nyt vain uudessa hienotunteisemmassa ja huomaamattomammassa muodossa.
Kirjassa yritetään nähdä näiden muotojen lävitse ja analysoida nykyrasismia, joka on kirjan mukaan kasvussa. Yksi syy on lama, joka ruokkii rasistisia asenteita maahanmuuttajia kohtaan, aivan kuten Saksassakin 30-luvulla, kun Wall Streetin pörssiromahdus ajoi etenkin Saksan syvään lamaan. Lama on kuitenkin vain käynnistäjä ja katalysaattori, ja rasismin juuret löytyvät kansalaisten maailmankuvasta ja arvoista.
Kirja suuntaa kritiikin kärjen poliitikkoihin ja etenkin mediaan, jolla on nykyään eniten valtaa muokata kansalaisten arvoja ja maailmankuvaa. Kun 90-luvun lamasta oli toivuttu, uuden vuosituhannen alussa sekä poliitikot – perussuomalaisia lukuun ottamatta – että media suhtautuivat suopeasti maahanmuuttajiin. Syynä oli se, että työvoiman tarve oli suuri.
Uuden laman iskettyä asenteet ovat muuttuneet, ja monet puolueet ovat alkaneet lähestyä perussuomalaisia, joiden kannattajakunta on kasvussa. Myös media on alkanut luoda kielteistä kuvaa maahanmuuttajista, ja – mikä on uusi 2000-luvun piirre – aktiivisesti tuoda maahanmuuttoa vastustavien pienryhmien voimakkaitakin puheenvuoroja palstoilleen ja keskusteluohjelmiinsa.
Nykyrasismin tunnistamisen ja arvostelun tekee vaikeaksi se, että yleensä media ja puolueet eivät suoraan tunnustaudu rasismin kannattajiksi. Tällainen retorinen kiertely tiivistyy uudessa sanassa ”maahanmuuttokriittisyys”, jonka perussuomalaiset keksivät mutta joka on sittemmin levinnyt laajemmallekin. Rasismia onkin vaikea tunnistaa sen vuoksi, että se määritellään kapeasti tietoiseksi ja tarkoitetuksi leimaamiseksi ja syrjimiseksi, jolloin siihen syyllistyvät lähinnä vain skinheadien kaltaiset järjestyneet ja aggressiiviset ryhmät.
Piiloista rasismia on jo se, että kun maahanmuuttajista keskustellaan, he eivät yleensä pääse tuomaan omaa ääntään esiin. Maahanmuuttajat ovat vain keskustelun kohteita, ja usein heidät mielletäänkin kasvottomaksi ja anonyymiksi joukoksi. Näin heistä on helppo luoda vaikka minkälaisia kauhukuvia. Harva edes tietää, miksi he ovat tulleet Suomeen. Piiloon jätetään se, että sodat ja muut katastrofit ovat pakottaneet heidät lähtemään kauas kylmään ja kolkkoon Suomeen. Tämä tulee kärjistyneesti esiin siinä, että yleensä heidän oletetaan lähteneen omasta tahdostaan, koska hyvinvointivaltio tarjoaa heille korkean elintason ja sosiaaliturvan.
Kirjan parhaita puolia on, että se kytkee rasismia identiteettiin ja maailmankuvaan liittyviin ongelmiin. Ihmisillä on pakonomainen tarve jakaa todellisuus ja ihmiset tuttuihin meihin ja uhkaaviin muihin. Hyvä samastetaan meihin, kun taas kaikki paha heijastetaan muihin. Maahanmuuttajat koetaan uhkaaviksi muiksi. Heidät hyväksytään vain sillä ehdolla, että he luopuvat omista tavoistaan ja kulttuuristaan, ja sulautuvat ja samastuvat meihin suomalaisiin. Tätä asetelmaa ruokkii se, että globaalissa maailmassa etenkin 2001 tapahtuneen terroristien hyökkäyksen jälkeen ahdistus ja turvattomuuden tunne on lisääntynyt.
Suomalaisiin rohkeutta valava on kirjan huomio, että Suomi itse asiassa on aina ollut monikulttuurinen maa. Esimerkiksi Suomen lipun värit ovat Venäjän tsaarin purjehduslipusta ja risti lännestä, ja Suomen leijona karjui ensimmäisen kerran Ruotsia hallinneen Folkunga-suvun vaakunassa. Jopa Maamme-laulu on saksalaisen Fredrik Paciuksen käsialaa ja Kari Tapion tunnetuksi tekemä tavallisen kansan maamme-laulu Olen suomalainen on lähtöisin Salvatore Cutugnon kynästä. Samoin tango, kahvi, pitsa ja monet muut suomalaisiksi mielletyt asiat on tuotu kaukaa rajojen takaa.
En ole rasisti, mutta … -teos on sivumäärältään suppea, mutta sisällöllisesti monipuolinen. Joskin kirjoittajia ja artikkeleja on niin paljon, että jotkut artikkelit jäävät turhan lyhyiksi ja johdannonomaisiksi. Hieman ironista on se, että myös maahanmuuttajien omat äänet jäävät vähiin, sillä laajasta kirjoittajakunnasta ei löydy kuin kaksi maahanmuuttajaa, ja hekin ovat korkeissa viroissa. Kirjan lähtökohtahan oli, että maahanmuuttajien oman äänen julkituominen on tärkeintä, kun rasistisia mielikuvia ja asenteita aletaan purkaa.
Pekka Wahlstedt
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Sivun alkuun