Sirkka-Liisa Kivelä:
Depressiosta tasapainoon.
Hyvä elämä iäkkäänä.
Kirjapaja 2009, Sivuja 260.
Yleislääketieteen ja geriatrian erikoislääkäri Sirkka-Liisa Kivelä kertoo kirjoittaneensa tämän kirjan auttaakseen ikääntyneiden parissa työskenteleviä, iäkkäiden läheisiä, ikääntyneitä itseään ja myös meitä kaikkia ikääntyviä ymmärtämään iäkkäiden masennustilojen syitä, hoitoa ja seurauksia.
Tosiasia tänä päivänä on valitettavasti se, että ikääntyneiden mielenterveyskysymykset eivät ole ykköspuheenaihe, kaukana siitä. Kansainväliset kuten suomalaisetkin tutkimukset kertovat puutteista iäkkäiden masennustilojen tunnistamisessa ja hoidossa, vaikka noin 13,5 prosenttia kotona asuvista 65 vuotta täyttäneistä kärsii hoitoa tarvitsevasta depressiosta. Sen lisäksi peräti 10–45 prosenttia pitkäaikaislaitoksissa asuvista iäkkäistä kärsii hoitoa vaativasta masennustilasta. Vanhustyöntekijöiden pitäisikin tuntea iäkkäiden masennustilojen oireet, ja sen lisäksi osata oikealla tavalla tukea iäkkäitä.
Psyykkisesti sairas iäkäs on hoidettava kuten työikäinenkin – ikä ei saa olla hoidon esteenä. Myös vanhuksen itsemääräämisoikeuden korostaminen ja hoidon laiminlyöminen sen takia on Kivelän mukaan epäeettistä ja jopa taitovirhe. Kivelä muistuttaa, että masennustila eli depressio ei ole normaali tunnetila, vaan kyseessä on psyykkinen sairaus. Mahdollisimman varhainen hoidon aloittaminen nopeuttaa psyykkisen tasapainon palautumista normaaliksi.
Kirjan alkuosassa Kivelä kertoo tasapainoisesta vanhenemisesta ja kehon muutosten psyykkisistä vaikutuksista. Fyysiset sairaudet vaikuttavat toimintakykyyn normaalia vanhenemista enemmän ja aiheuttavat voimakasta surua. Läheisten kuolemat, oman toimintakyvyn heikkeneminen ja aseman menettäminen sekä palvelu- tai ryhmäasuntoon muutto aiheuttavat surua. Epäonnistuminen surun psyykkisessä käsittelyssä voi laukaista masennustilan. Kirjassaan Kivelä keskittyy yksisuuntaiseen masennustilaan ja sen tunnistamiseen perusterveydenhuollon näkökulmasta.
Iäkkäiden
oireet vaihtelevat
Masennustilojen oireet vaihtelevat iäkkäillä. Tunne-elämän oireiden lisäksi fyysiset oireet ovat erittäin yleisiä iäkkäiden sairastuttua depressioon. Myös fyysisen sairauden oireet yleensä korostuvat depression puhjetessa.
Kivelä tähdentää, että iäkkäiden kipujen ja särkyjen syyt tulee selvittää tarkasti tutkimusten avulla. "On vastattava kysymykseen, johtuvatko ne fyysisistä sairauksista vai ovatko ne masennustilan oireita. Masentuneet iäkkäät tuovat särkyjen aiheuttamaa kärsimystä voimakkaasti esille. Tuskainen kipujen valittaminen on tavallinen piirre."
Esimerkkikertomukset kuvaavat selkeästi depressioon sairastuneiden iäkkäiden oireita, tutkimuksia ja hoitoja, joiden avulla toipuminen käynnistyi.
Keski-ikäisten masennustilojen hoito perustuu yksilöterapioihin. Iäkkäiden depressiosta paranemiseen sen sijaan ryhmäterapioilla ja ryhmätoiminnoilla on positiivista vaikutusta.
Kivelä kertoo, että masennuslääkkeiden vaikutuksia on tutkittu erittäin vähän yli 85-vuotiaiden sekä useita sairauksia tai muistisairautta sairastavien iäkkäiden keskuudessa. Siksi heidän masennuslääkehoidossaan tarvitaan varovaisuutta ja tarkkaa seurantaa. Perheterapia, perheaseman vahvistaminen, fyysisen kunnon ylläpitäminen, fyysisten sairauksien hoidon järjestäminen ja läheisyyden tunteiden turvaaminen ovat iäkkäiden masennustilojen hoidon eräitä kulmakiviä.
Masentuneen iäkkään itsetunto on alentunut. Hoidon tärkeimpiä tehtäviä on auttaa iäkästä tämän vaurion korjaamisessa. Myönteisistä asioista puhuminen iäkästä arvostaen rakentaa vaurioitunutta itsetuntoa. "Se, että ulkopuolinen on kiinnostunut masentuneen aikaisemmista elämänvaiheista ja arvostaa hänen aikaisempaa elämäänsä ja työtään, luo masentuneeseen toivoa siitä, että joku saattaa arvostaa häntä. Muistelu on psyykkistä tukemista."
Kivelän mukaan työntekijä on ymmärtänyt vanhustyön keskeisimmän perustan, jos hän kohdatessaan vanhan ihmisen tuntee kohtaavansa kaikki tähän ihmiseen kerrostuneet ikäkaudet ja elämänvaiheet ja arvostaa hänen vahvuuttaan elämän eri vaiheissa.
Jos lääkäri ei tunnista iäkkään masennustilaa ja pitää vanhuutta passiivisena kautena tai ajattelee alavireisyyden kuuluvan normaaliin vanhuuteen, voi hän määrätä vanhukselle rauhoittavaa lääkettä jopa pitkäaikaiseen käyttöön. Vain tunnistamalla sairaus voidaan valita oikeat hoitolinjat. Sama koskee myös hoitohenkilökuntaa. Työntekijä voi Kivelän mukaan jättää iäkkään ilman hoitoa ja tukea jos hän ei ymmärrä, että itsetuhoinen käyttäytyminen johtuu psyykkisestä sairaudesta. Jos työntekijä tekee johtopäätöksen, että kyseinen vanhus saa itse päättää asioistaan, on seurauksena vanhuksen hoidon täydellinen laiminlyönti.
Kivelän mukaan iäkkäiden masennustilojen hoidon kehittämiseen tarvitaan konkreettisia toimenpiteitä. Hän suosittelee vanhuspsykiatrian erikoisalan perustamista lääketieteeseen, hoitotyöntekijöiden ja perusterveydenhuollon lääkäreiden vanhuspsykiatrisen täydennyskoulutuksen järjestämistä ja vanhuspsykologian ja geriatrian asiantuntijoiden määrän lisäämistä. Myös sosiaalialan ammattikoulutukseen pitäisi liittää masentuneiden iäkkäiden tukemista koskevia opintoja.
Hoitoyhteisön jaksamiseen on myös syytä kiinnittää huomiota. Työnohjaus ja omasta kunnosta huolehtiminen auttavat jaksamaan, jotta tunneoireet eivät tartu eikä välinpitämättömyys saa sijaa. Masennuksesta toipuminen on hidas prosessi.
RIITTA AHONEN
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.