Arvostelupankki

Kirjat -  arvosteltua

Olennainen
epäolennaisuuksien maailmassa

Raunio, Kyösti:

Olennainen sosiaalityössä.

Helsinki, Gaudeamus,
Helsinki University Press, 2010. Sivuja 326.

On haastavaa arvostella teos, jonka useat sosiaalialan opiskelijat ovat lukeneet pääsykoe- tai tenttikirjana. Raunio ei ole alalle pyrkivä tutkija, vaan sen arvovaltainen edustaja. Teoksessa sosiaalityön keskeisiksi sisällöiksi määritetään käytäntö, koulutus ja tutkimus. Rakenteessa ei jakoa noudateta, vaan teos jakaantuu 10 päälukuun alalukuineen. Rakenne tekee teoksesta pyrkimyksen kohti sosiaalityön ”suurta kertomusta”, jossa ilmiöt pyritään nivomaan osaksi keskeistä ”juonta”. Teos osoittaa laajaa ja syvällistä perehtymistä sosiaalialaan – ainakin sen perinteisessä merkityksessä köyhäin avusta nousseena ensisijaisesti kunnallisena työnä, jolla turvataan vähävaraisten toimeentulo. Tavoitteena onkin nostaa sosiaalityön ”moninaisen, epämääräisen ja vaikeaselkoisen” kentän keskeltä esiin sen olennaiset piirteet.

Viehättävintä ja puhuttelevinta teoksessa on tapa, jolla se lähestyy käsittelemiään asioita. Siinä ei ole omaa empiiristä aineistoa, johon se nojaisi johtopäätöksensä. Sen sijaan se toimii perinteisellä, herrasmiesmäisellä tavalla. Teos nojaa syvälliseen perehtyneisyyteen alan tutkimukseen. Jokainen väittämä ja johtopäätös perustuu alan tutkijoiden tulkintoihin ja tutkimustuloksiin. Asioita ei esitetä itsetarkoituksellisen poleemisesti, ristiriitaisia tulkintoja etsien, vaan noukkien oikealta näyttävät.

Raunion teos on selvästi kirjoitettu sosiaalityön yliopisto-opiskelijoille. Heidän tulevalle sosiaalityöntekijän ammatilleen haetaan kohoamista semiprofessionaalisesta aidoksi professioksi sekä siihen kuuluvaa arvostusta. Tässä näyttää olevan myös yksi teoksen rajoittuneisuus. Minulle teos kertoo ajasta, jota ei enää ole. Ymmärrän kyllä kaipuun ”suurten kertomusten”, tarkoituksenmukaisuuden ja yhteisen hyvän maailmaan. Käytännössä sosiaalityön ”suuri kertomus” ei näytä mahdolliselta. Kunnalliseen sosiaalityöhön on vaikea löytää viranhakijoita tai edes sijaisia ja työtehtäviä hoitavatkin yhä useammin ammattikorkeakoulutasoisesti koulutetut sosionomit perhetyöntekijän nimikkein. Käytännössä sosiaalityö on kapeutumassa, ja tehtävien luonne muuttuvan legalisoituneiksi, medikalisoituneiksi ja taloushallinnollisiksi. Ammatillisen kohoamisen sijasta sosiaaliala saattaakin olla kuihtumassa ja menettämässä sekä sisäistä että ulkoista arvostustaan.

Raunion teos on yksi tapa lähestyä sosiaalialaa; pyrkimys koota yhteen sen olennainen aines ja luoda näin ammatillista identiteettiä. Tänä pirstoutuneen kokemusmaailman aikana pyrkimys kohtaa varmasti myötätuntoa. Useat alan tutkijat edustavat erilaista lähestymistapaa, jossa pirstoutunut maailma saa pirstoutuneen ja lohkoutuneen tulkinnan. Se vastaa varmasti kokemuksellisesti nykyaikaa, mutta antaako se Raunion tapaan samaa toivon pilkahdusta, että kaikessa toiminnassa ja työnteossa olisi ”punainen lanka”?

Teoksesta nousee myös esiin yksi sosiaalityön käytännön haasteista: miten nivoa yhteen eri tiedon lajit (teoreettinen tieto, työntekijöiden ammatissaan kartuttama tieto sekä näiden yhteys asiakkaan kokemustietoon). Raunio kirjoittaa (s.69): ”Sosiaalityössä työntekijä ei muuta asiakasta, myös asiakas on asiantuntija omassa asiassaan ja oikeutettu toimimaan subjektina oman asiansa käsittelyssä”. On vaikea ymmärtää, ettei tavoitteena ole muuttaa asiakkaan valintoja, mikäli ne toistuvasti aiheuttavat ongelmia.  Muutoin hyväksytään sosiaalityö pelkäksi maksatukseksi, mistä sitä usein moititaankin. Tämä olisi kaivannut syvemmälle menevää tarkastelua, sillä tässä kiteytyy yksi sosiaalityön kipukohta.  Minusta ongelma ei ole asiakkaisiin vaikuttaminen. Ongelma on, että maastamme puuttuvat valtakunnalliset tavoitteet, joiden mukaisesti asiakastyötä ja asiakkaisiin vaikuttamista tehdään. Tavoitteet sitouttaisivat asiakkaat omaan kehittymisprosessiinsa. Ylätason tavoitteina voisivat olla näkemykset sosiaalityöstä ”advocacynä” ja ”empowermentina” eli asiakkaan asioiden ajajana toimimisesta ja samalla asiakkaan oman toimijuuden vahvistamisesta.

AIRI MÄKI-KULMALA

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteen tohtori Tampereen yliopistosta. 

Kuka määrää
vammaisen elämässä

Antti teittinen (toim.):

Pois laitoksista. 

Vammaisen ja hoivan politiikka.
Gaudeamus, 2009. Sivuja 236.

Vammaiset eivät selviydy kaikista arjen haasteista yksin ja itsenäisesti. Vaikeasti vammaisia onkin hoidettu laitoksissa, joissa henkilökunta on heidän tukenaan aamusta iltaan.

Nykyään laitoksia pyritään purkamaan ja vammaisia siirtämään kotiin kuntoutumaan. Taustalla on uusliberalistinen oivallus siitä, että liiallinen hoivaaminen ja kontrolloiminen kohtelevat vammaista kuin pientä lasta ja näin lisäävät tämän avuttomuutta ja riippuvuutta entisestään.

Pois laitoksista -kirja pureutuu vammaisuuteen ja vammaisten muuttuvaan tilanteeseen monesta näkökulmasta. Teos arvostelee perinteistä suljettua ja kontrolloivaa laitoshoitoa, mutta kyseenalaistaa myös uusliberalismin tarjoamat keinot vammaisten aseman parantamiseksi. Teos myös ottaa tarkastelun kohteeksi itse vammaisuuden määritelmän ja horjuttaa normaalin ja vammaisen välistä raja-aitaa.

Nykyään laitoshoidonkin kohdalla painotetaan sitä, että vammainen on ihminen ja hänen autonomiaansa ja yksilöllisyyttään pitää kunnioittaa. Kirjassa kartoitetaan tätä keskittymällä Anna-nimisen vaikeasti kehitysvammaisen naisen päivittäiseen elämään. Käytännön tasolla Annan mahdollisuudet toteuttaa omaa tahtoaan jäävät vähäisiksi. Hoitajat kontrolloivat kaikkea syömisestä ja vessassa käymisestä pukeutumiseen ja liikkumiseen asti. Kun Anna halusi esimerkiksi farmarihameen sijasta pitää haalaria, hoitajat kielsivät tämän jyrkästi, koska se on sääntöjen vastaista.

Kaunis koti
vai tehokoti?

Uusliberalismin mukaan vammaisia kannattaisi kuntouttaa siten, että heidät siirrettäisiin eristetyistä ja suljetuista laitoksista ryhmäkoteihin, jotka muistuttavat ulkoisesti normaaleja perheasuntoja ja sijaitsevat tavallisilla asuinalueilla. Tarkoitus on, että vammaiset voisivat elää niin normaalia elämää kuin mahdollista. Uusliberalismissa on kuitenkin heikkoutensa, koska sen taustalla on enemmän taloudelliset intressit kuin vammaisten oikeus ihmisarvoiseen elämään eli vammaiset halutaan pois laitoksista kustannussyistä.

Vammaisten perheasuntojen kauniin julkisivun takana kummitteleekin byrokraattinen laitosmaisuus, koska uusliberalismi painottaa tekniikkaa ja tehokkuutta. Siksi asunnot sisältäpäin muistuttavat värittömiä ja kolkkoja tehdashalleja, joissa hoivaa voidaan tehdä tehokkaasti kuin liukuhihnatyötä. Näin byrokratiasta irrottautuminen uusliberalistisilla keinoilla uhkaa viedä entistä tiukempaan byrokraattisuuteen.

Sekä perinteinen ajattelu että uusliberalismi pyrkivät myös vammaisuuden määrittelyssä yhdenmukaisuuteen. Vammaisuutta pidetään yhtenä ja jakamattomana kategoriana, eikä kenellekään ole tullut mieleen kysellä ja keskustella vammaisten kanssa, miten he kokevat vammaisuutensa tai kokevatko he olevansa vammaisia lainkaan.

Vammaisliike onkin arvostellut kapeaa ja yhdenmukaistavaa lääketieteellistä mallia. Kun yksilöllä on jokin vamma, se on vain osa hänen identiteettiään. Mutta lääketiede samastaa ja palauttaa identiteetin monine ominaisuuksineen tähän yhteen ominaisuuteen. Kritiikkiä on viety vielä pitemmälle ja kyseenalaistettu itse vamman käsite, joka kriitikoiden mielestä heijastaa enemmän kieltä ja kulttuuria kuin luontoa ja sen lakeja.

Esimerkkinä
sikiöseulonta

Nykyään monet vanhemmat haluavat, että heidän tuleva lapsensa olisi normaali, samanlainen kuin muutkin lapset. Yhdenmukaisuuden paine saa aikaan sen, että jopa pieni harmiton kyhmy sikiön kehossa voi saada vanhemmat hätääntymään. Näin normaalin ihanne ja erilaisuuteen liittyvä häviäjän leima suuntaa tulkintoja siitä, mitä pidetään vammana ja kuka määritellään vammaiseksi. Eräässä kirjoituksessa esitelläänkin vammaisten synkkää historiaa Natsi-Saksassa ja todetaan, että sikiöseulonta ja geenien manipuloiminen eivät ole kovinkaan kaukana natsien ihanteista ja pyrkimyksistä.

Pois laitoksista -teos on hyödyllistä luettavaa niin vammaisten kanssa työskenteleville kuin vammaisten asemasta päättäville poliitikoille ja virkamiehillekin. Vamman ja vammaisuuden suhteellisuus ja kulttuurisidonnaisuus on tärkeä oivaltaa senkin vuoksi, että monet historian suurmiehistä ovat olleet vammaisia. Paradoksaalisesti monet luonnontieteilijät – joiden teorioita geeniteknologiankin hyödyntää – ovat olleet enemmän tai vähemmän vammaisia. Jos vammaisten vastustajat olisivat onnistuneet pyrkimyksissään, meillä ei olisi Isaac Newtonin, Albert Einsteinin ja Stephen Hawkinsin fysiikan perusteet uusiksi laittaneita teorioita. 

PEKKA WAHLSTEDT 

Jussi Lehtonen:

Samassa valossa.

-Näyttelijäntyö hoitolaitoskiertueella.
Avain 2010. Sivuja 144.

”Haaveenani on saada esitystaide pysyväksi osaksi hoitolaitosten elämää”, kirjoittaa Jussi Lehtonen kirjassaan Samassa valossa – Näyttelijäntyö hoitolaitoskiertueella. Hänen esityksensä Rakkaus ei ole ajan narri sai ensi-iltansa Lapinlahden sairaalan syömishäiriöosastolla 30.3.2006. Sen jälkeen hän on esittänyt sitä muun muassa palvelutaloissa, pitkäaikaishoidon yksiköissä, psykiatrisissa sairaaloissa, vankiloissa sekä dementia- ja kehitysvammayksiköissä parisataa kertaa.

Hän sanoo haluavansa nostaa esiin ”huutavan ristiriidan, joka terveydenhuollon ja sosiaalityön yksiköissä vallitsee kulttuuritoiminnan suhteen”, kun kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Ärsykkeiden puute tylsistyttää ihmistä, mutta taide-elämys antaa elämänhalua, koska se tuo muun maailman laitoksen sisäpuolelle.

Työntekijät voivat kokea rutiineja rikkovan taiteilijan riskinä, koska esitys nostaa pintaan tunteita. Mutta esityksen voi nähdä myös hoitotyön tukena. Usein erittäin huonokuntoisiksi oletetut katsojat osoittautuvat keskittymiskykyisiksi. Ne, jotka on totuttu näkemään toimintakyvyltään vajavaisina, omaavatkin itseluottamusta kokemustensa ja ajatustensa ilmaisemiseen.

Taide
tasa-arvoistaa

Lehtosen esitystä seuraa aina yhteinen keskustelu, joka on koettu hyvänä ja tasa-arvoistavana. Se voi antaa yleensä syrjään vetäytyvälle asukkaalle tai työntekijälle mahdollisuuden tuoda esiin vahvuutensa. ”Ehkä hän on juuri se, joka harrastaa taidetta ja osaa keskustella siitä.”

Kirja esittää kiinnostavia ajatuksia taiteen merkityksestä hoitotyössä ja saa lukijan vakuuttuneeksi taiteen ja kulttuurin tervehdyttävästä merkityksestä.

Kovin lyhyet kappaleet saavat aikaan pirstaleiden vaikutelman, ja niitä yhdistelemällä kokonaisuus olisikin parantunut. Sisällysluettelosta puuttuvat sivunumerot, ja sivuilla ne ovat niin pienet, että niitä on vaikea nähdä.

Silti kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Se puhuu suorin lainauksin sekä työntekijöiden että asukkaiden suulla ja tulee siten lähelle hoitoalan arkea.

AINO UKKALA