Työkyky
Kun mikään ei riitä
Työhönvalmentajan tulisi olla sosiaalityöntekijä, pappi
ja hyvä tyyppi, sanoo eräs alan ammattilainen. Listaa voi jatkaa
loputtomiin, sillä haastavan asiakaskunnan kanssa kamppailtaessa
työntekijältä vaaditaan jopa mahdottomia.
ANNE-MARI OLLIKAINEN
Työhönvalmennus on hyvä esimerkki sosiaalisesta työstä, johon ei
ole muodollisia pätevyysvaatimuksia. Työskentely haastavien
asiakkaiden kanssa edellyttää kuitenkin kykyä ja rohkeutta rajata
omaa työtä. Yksi keino on tehtävänkuvan määrittely, joka tekee työn
luonteen ja rajat näkyviksi myös muille asiakkaan kanssa
työskenteleville.
Verkostotyössä tehtävänkuvan määrittely on tuloksellisen
toiminnan edellytys. Työhönvalmentajalle käy muuten helposti niin,
että hänen edellytetään osaavan kaikkien työt.
Työhönvalmennuksen nykytilaa selvitettiin syksyllä 2006.
Selvitystyön aineisto koostui kymmenen työhönvalmentajan
haastattelusta sekä kahdesta työhönvalmentajille suunnatusta
kyselystä, joihin saatiin 60 vastausta. Työhönvalmentajilta
tiedusteltiin muun muassa tehtävänkuvaa, työn tavoitteita ja
asetettujen tavoitteiden realistisuutta.
Pelastajan roolissa
Uskoakseni moni meistä haastavaa asiakastyötä tehneistä on
tuntenut ajoittaista asiakkaan pelastamishalua. Pelastustyö on
raskasta, mutta vielä raskaampaa on ymmärtää, ettei asiakkaan elämä
muutu, vaikka itse yrittäisi tehdä kaikkensa ja vielä vähän
enemmän.
Ammatillisuus ja ammatillinen työote korostuvat kaikessa
sellaisessa työssä, jota tehdään heikossa työmarkkina-asemassa
olevien asiakkaiden kanssa. Viranomaiskoneiston pyörityksessä jo
vuosikausia olleet asiakkaat ovat tottuneet tiettyyn asioiden
hoitotapaan ja saattavat siksi suhtautua ennakkoluuloisesti
toisenlaisiin auttajiin.
Työhönvalmentajien haastatteluiden perusteella vaikuttaa siltä,
että työhönvalmentaja on usein asiakkaiden ensimmäinen aito
ihmiskontakti vuosiin. Se palkitsee työhönvalmentajia, sillä he
eivät haluakaan kokea itseään osaksi jäykkää järjestelmää.
Työskentely vailla viranomaisstatusta vapauttaa toiminnan
sanktioista ja mahdollistaa asiakkaan elämäntilanteen aidon
selvittelyn, ongelmia väistelemättä.
Aidon ihmiskontaktin mahdollisuuteen sisältyy myös vaaroja. Jos
työhönvalmentajan tehtävänkuva on epäselvä tai asiakaslähtöisyys
tulkitaan yleiseksi avunannoksi, käy helposti niin, että
työhönvalmentaja kantaa asiakkaan koko elämän harteillaan: hän
kuuntelee ja antaa kuulluksi tulemisen kokemuksen asiakkaalle,
mutta väsyy ja kokee voimattomuutta.
Jos rajoja ei ole pystynyt asettamaan heti asiakassuhteen
alussa, on työn ja vastuun rajaaminen myöhemmin vaikeaa.
Auttamistyön syvimmästä suosta, "mutta kun viimeksikin teit niin…",
on vaikea nousta määrittelemään uusia rajoja.
Töihin vai ostoksille?
Työhönvalmentajat kokevat, että heidän työllään on selkeä
tavoite: etsiä työpaikka. Samaan hengenvetoon kuitenkin todetaan,
että asiakaskunta on niin heikkoa, ettei tavoite ole läheskään aina
realistinen. Miten toimia tämän ristiriidan kanssa, jos tavoitteena
on, että tilaaja ostaa tuloksellista palvelua vastakin?
Asiakkaiden heikkokuntoisuus tarjoaa pakopaikan tilanteessa,
jossa "vääriä asiakkaita" ei ole vara käännyttää takaisin.
Asiakkaiden kanssa vieraillaan Al Anon -kokouksissa, tutustutaan
kirpputorivalikoimaan tai käytetään kissaa eläinlääkärissä.
Arvokasta työtä, mutta kuuluuko se työhönvalmentajalle?
Työhönvalmennus on ajallisesti rajattu, ja jos se käytetään
työllistymisen näkökulmasta korviketoimintaan, on selvää, ettei ovi
työelämään avaudu. Varsinkin, jos työnantajayhteistyötä
karsastetaan vetoamalla asiakkaiden heikkokuntoisuuteen.
Verkostoyhteistyö on kerran kuussa toistuva pullakahvirituaali
tai tavoitteellista työskentelyä asiakkaan auttamiseksi.
Tuloksellinen verkostoyhteistyö edellyttää, että jokaisella
toimijalla on selkeä käsitys toistensa tehtävänkuvista ja
vastuista.
Kaikkivoipuudelle ei verkostoyhteistyössä ole sijaa, vaikka
jokainen asiakaslähtöisyyden sisäistänyt työntekijä haluaisikin
kohdata asiakkaansa puhtaalta pöydältä kerta toisensa jälkeen. Jo
kertyneen kokemustiedon ottaminen työskentelyn lähtökohdaksi auttaa
ehkä välttämään toistuvat epäonnistumiset, joita tällä
asiakaskunnalla on jo tarpeeksi.
Jaksaminen ja
työn mielekkyys
Ammatillisuus on myös kykyä huolehtia omasta jaksamisestaan sekä
tunnistaa ja tunnustaa riskit. Työkyvyttömyyseläkkeistä jo
huomattava osa johtuu mielenterveysongelmista. Työntekijöillä on
käytössään kollegiaalista tukea, työnohjausta ja työterveyshuollon
palveluita, mutta käytännössä työntekijä jää yksin kuormansa
kanssa:
"Miten yksin töitä tehdessä saan jaetuksi asioita, etteivät
asiakkaan asiat jää taakaksi minulle. Miten jaksaa tukea asiakasta
riittävästi erilaisissa vastoinkäymisissä ja heidän
terveydentilassaan tapahtuvien muutosten aikana. En haluaisi
koskaan enää persoonallisuushäiriöistä päivittäin mielialaltaan
vaihtuvaista maanis-depressiivistä henkilöä asiakkaakseni. Yksin se
on liian kova taakka.
"Sitaatti ei tietenkään ole meidän työyhteisöstä? Viime syksynä
kävin haastattelemassa työllistymispalveluita tuottavien yksiköiden
johtajia, ja he vakuuttelivat kuin yhdestä suusta, että juuri
heidän yksikössään tehdään kaikki mahdollinen, jotta henkilöstö
jaksaisi.
Pätkätyöläinen ei saa väsyä
Tilaaja kilpailuttaa työhönvalmennuspalvelua tietyksi periodiksi
kerrallaan, ja saman logiikan mukaisesti täytetään myös
ohjaajapaikat. Suurista organisaatioista voi saada vakituisen
paikan, mutta monet joutuvat sovittamaan
tulevaisuudensuunnitelmansa pätkätöihin.
On tietysti väärin kysyä, saako pätkätyöläinen väsyä
työkuormansa alle tai huomauttaa esimiehelle, että työn vaatimukset
ovat liian suuret. Toki saa kysyä, mutta samalla voi olla varma,
että pätkä siinä organisaatiossa oli viimeinen. Aina löytyy
työntekijä, joka selkänahallaan on valmis maksamaan työn tekemisen
oikeudesta.
Kirjoittaja toimii projektisuunnittelijana
Vates-säätiössä. Aiemmin hän on työskennellyt muun muassa
työvoimaohjaajana Helsingin työvoiman palvelukeskuksessa sekä
erilaisissa koulutus- ja opetustehtävissä.
Lisätietoa: anne-mari.ollikainen(at)vates.fi; Työhönvalmennuksen
nykytila. Vates, 2006; Yksi työllistynyt vastaa kahtakymmentä
keinua. Vates, 2008.
Sivun
alkuun |