Hevonen kasvattajana
Hevonen kasvattaa
oikeudenmukaisesti
Hevoset ja talliyhteisö ehkäisevät syrjäytymistä ja vahvistavat vuorovaikutustaitoja. Sosiaalipedagoginen hevostoiminta sopii hyvin sekä opetus-, sosiaali- että terveysalan asiakkaille.
HANNELE PELTONEN
Pantteri tulee vastaan pihalla. Sen viikset väpättävät, kun se tervehtii vierasta. Taika Liina ihmettelee, kun Pantteri kellahtaa selälleen ja pyytää rapsutuksia.
Pantteri ei ole mikä tahansa kissa, se on tallikissa. Ei Taika Liinakaan ole mikä tahansa hevonen. Se on suomenhevonen, jolla on tärkeä rooli tulevassa Täällä Pohjantähden alla -elokuvassa. Oikeassa elämässä Taika Liina on vielä suurempi tähti, se sopii mainiosti sekä perinteiseen ratsastuksenopetukseen että sosiaalipedagogiseen hevostoimintaan.
Pieni tai suuri, jokainen eläin ja ihminen ovat tärkeä osa talliyhteisöä.
"Minä en ole
terapeutti"
Jutta Vesalla on sairaanhoitajan koulutus ja hän on erikoistunut päihde- ja mielenterveyspotilaisiin. Hän toimii yksityisenä hevosalan yrittäjänä Lavian ratsastuskeskuksessa, mutta työskenteli sitä ennen neljä vuotta Tampereella Pitkäniemen sairaalan Eva-yksikössä. Se on erityisen vaikeahoitoisten alaikäisten psykiatrinen tutkimus- ja hoitoyksikkö, jonka potilaat tarvitsevat väkivalta- ja impulssiongelmiensa vuoksi turvaosastoa.
Jutta Vesa suoritti työnsä ohella sosiaalipedagogisen hevostoiminnan opinnot Ypäjän hevosopistossa. Projektityössään hän tutki, voiko vuorovaikutustaitoihin vaikuttavaa toiminnallista kuntoutusta tehdä psykiatrisesti sairaiden nuorten kanssa. Tulokset olivat rohkaisevia.
Menetelmä sopii erityisen hyvin neuropsykiatrisille potilaille, mutta vaikeassa psykoosissa oleville se ei sovi. Erilaisista käytöshäiriöistä kärsivät ovat myös hyvä kohderyhmä.
Normaalin ratsastusopetuksen lisäksi Jutta Vesa vetää sosiaalipedagogisen hevostoiminnan pienryhmiä. Ryhmässä on enintään viisi asiakasta ja ryhmä kokoontuu 10–20 kertaa. Maksajia ovat yksityiset asiakkaat, sairaanhoitopiirit, kuntien sosiaalitoimi ja lastensuojeluyksiköt.
Jutta Vesa korostaa, että menetelmä ei paranna ketään, mutta se on hyvä lisä muulle hoidolle ja kuntoutukselle.
- Minä en ole terapeutti eikä tämä ole terapiaa. Jokainen ratsastuspedagogiikan koulutuksen saanut henkilö tuo työhön oman ammattitaitonsa ja rakentaa tästä oman näköistänsä toimintaa.
Normaalia
tallin arkea
Moni kollega hämmästelee, miten Jutta Vesa uskaltaa viedä tallillensa nuoria, jotka ovat tottuneet kommunikoimaan nyrkeillä.
- Vaikka ihminen olisi ratkaissut kaikki ongelmansa vetämällä toista turpaan, niin hevosta hän ei lyö.
Nuoren ilme muuttuu jo silloin, kun karsinasta astelee suuri, uljas eläin. Jos 500 kiloa painava eläin nousee takajaloilleen, on pakko keksiä muita keinoja kuin voima ja väkivalta.
- Hevosen selässä ei voi saada raivokohtausta. Tai voi, mutta siitä ei seuraa mitään hyvää. Hevonen on oikeudenmukainen kasvattaja. Se ei mielistele eikä taktikoi, suora palaute tulee heti.
Sosiaalipedagoginen hevostoiminta on normaalia tallin arkea, kyse on paljosta muustakin kuin ratsastamisesta. Eläimen hoitaminen ja sen hyvinvoinnista huolehtiminen opettavat vastuuta ja välittämistä. Tallin yhteisten sääntöjen noudattaminen tekee sekin hyvää.
- Säännöt ovat selvät. Jos käsken tekemään jotain, tarkoitan sitä. Sääntöjä on helppo perustella hevosten hyvinvoinnilla ja tallin turvallisuudella.
"Tätä hevosta
taitaa pelottaa"
Tallilla oppii myös tunnistamaan tunteita ja löytämään niille sanat. Jutta Vesa kertoo Asperger-pojasta, jonka oli vaikea kommunikoida muiden kanssa ja ymmärtää muiden käyttäytymistä. Poika tutustui Asperger-potilaan innolla kirjalliseen materiaaliin hevosista. Laitumen laidalla hevosten laumakäyttäytymistä seurannut poika yllätti opettajansa kertomalla 15 minuutin jälkeen, mikä hevonen on lauman johtaja.
- Tämä olisi vaikea tehtävä kokeneellekin hevostuntijalle eikä pojalla ollut aiempaa kokemusta hevosista. Hän vain selitti minulle, että tuo pomo liikuttaa muiden jalkoja.
Poika oppi nopeasti tulkitsemaan hevosten elekieltä. Samalla hän oppi sanoittamaan omia tunteitaan. Kun auto lähestyi maastoretkellä ratsastajia, poika kertoi opettajalle, että tätä hevosta taitaa pelottaa. Opettaja tiesi, että hevonen ei pelännyt autoja, mutta kokematonta ratsastajaa pelotti.
Hevosten avulla voi käsitellä suruakin. Tyttö, jolla oli hyvin traumaattisia kokemuksia, katseli tallissa hevosten nimikilpiä ja kysyi opettajalta, missä hevosen vanhemmat ovat. Jutta Vesa selitti, että emä on varmasti jo kuollut eikä isästäkään ole tietoa.
- Tyttö pohti asiaa pitkään. Sitten hän meni hevosen luokse, silitteli ja lohdutteli tätä sanoin "älä sure, minä olen sinun ystäväsi". Oli helppo vaistota, että tyttö käsitteli omaa suruansa.
Elämyksiä yhteisössä
Sosiaalipedagoginen hevostoiminta (SPHT) on ennalta ehkäisevä ja korjaava sosiaalisen kuntoutuksen menetelmä syrjäytymisen ehkäisyssä. Toiminnassa korostuu sosiaalipedagoginen viitekehys eli sosiaalisen kasvun ja hyvinvoinnin tukeminen.
SPHT on parhaimmillaan ratkaisukeskeistä itsensä kehittämistä. Siinä ei etsitä ratkaisua menneisyyden ongelmiin tai käyttäytymiseen, vaan keskitytään voimavaroihin.
SPHT ei ole sama asia kuin ratsastusterapia tai vammaisratsastus. Se ei ole yksilöterapiaa eikä siinä korostu fyysisyys tai ratsastusopetus. Asiakas ei tule lähetteellä kuten ratsastusterapiassa.
Keskeistä ovat yhteisöllisyys, toiminnallisuus, vuorovaikutus, kommunikaatio ja elämyksellisyys.
Menetelmän juuret ulottuvat Isoon-Britanniaan, Saksaan, Sveitsiin ja Yhdysvaltoihin. Haavoittuneita brittisotilaita hoidettiin hevosten avulla jo sata vuotta sitten.
Kuopion yliopiston täydennyskoulutuskeskus alkoi kouluttaa sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan ammattilaisia SPHT:n asiantuntijoiksi vuonna 2002. Nykyisin koulutuksesta vastaavat myös Turun yliopisto ja Ypäjän hevosopisto. Koulutuksessa on ollut muun muassa sairaanhoitajia, lääkäreitä, erityisopettajia, koulukuraattoreita, psykologeja, toimintaterapeutteja ja talliyrittäjiä.
Koulutuksen saaneilla on oma yhdistys Suomen ratsastuspedagogit ry.
Lisätietoja: www.hevostoiminta.net
Hevoskuuri puree
Laitetaan se Ritvan hevoskuurille! Espoon Friisilän koulun rehtori Ritva Kjäldman tunnetaan hevoskuureistaan. Erityisluokanopettajana työskennellessään Kjäldman vei oppilaita omalle hevostallilleen ja sai koulun väen uskomaan, että se kannattaa.
Kjäldman suoritti sosiaalipedagogisen hevostoiminnan opinnot Kuopion yliopiston täydennyskoulutuskeskuksessa vuonna 2002. Erityisopettajan ammattitaidon ja Kuopion koulutuksen avulla hän on saanut kotiopetuksessa olleen 8.-luokkalaisen tytön palaamaan koulunpenkille ja tutustuttanut koulunpihalla yksin seisovat 7.-luokkalaiset tytöt toisiinsa.
Kjäldman muistaa myös kukkoilevan yläasteen pojan, joka pompotti muita minkä ennätti. Poika pelkäsi kuitenkin riskejä eikä uskaltanut puuhailla hevosten kanssa kuten muut oppilaat. Kun muut söivät eväitään tallissa, Kjäldman kysyi pojalta, haluaisiko tämä taluttaa hevosta kentällä. Poika käveli varovaisesti ja hevonen tuli perässä. Pojan katse kirkastui, "näetkö ope, se seuraa minua!" Seuraavat 15 minuuttia poika juoksi onnellisena hevosen kanssa. Jotain oli tapahtunut.
Erilaisuudesta
tulee tavallista
Eerikinkartanon ratsastustalli Veikkolassa on äänekäs paikka. Kalkkunat huutavat, hevoset hirnuvat ja koirat haukkuvat. Se on shokki talleille ensimmäistä kertaa tulevalle autistille. Autisti hätääntyy, alkaa vapista ja huutaa "kamala paikka, heti pois".
Erityisopettaja Minna Koskinen ei pienistä hätkähdä. Hän on saanut saman koulutuksen kuin Kjäldman ja puhuu kehitysvammaisten ja sairaiden lasten harrastusmahdollisuuksien puolesta. Eerikinkartanossa on useita erityisryhmiä kehitysvammaisille ja autisteille.
- Kehitysvammaisille on vähän harrastustoimintaa. Kirkkonummella ja Espoossa on paljon hevostalleja, mutta harva tarjoaa mitään erityisryhmille.
Ryhmäläiset tutustuvat rauhallisesti talliin ja sen eläimiin. Joku uskaltautuu hevosen selkään, toinen vain taputtelee komeaa eläintä, kolmas haistelee ilmaa. Kaikkia kohdellaan samalla tavalla, vaikka tietyt asiat kuten fyysinen kunto otetaan huomioon. Talliyhteisössä toisen pakkoliikkeitä ja erilaisuutta ei ihmetellä.
- Erilaisuudesta tulee tallilla tavallista. Hyvä mieli tulee siitä, kun joku hyräilee Ihahaa-laulua.
"Ei siltä
karvat lopu"
Kun ihminen nousee hevosen selkään, hän tuntee konkreettisesti ison eläimen liikkeen. Pienikin ratsastaja pystyy vaikuttamaan siihen, mitä tapahtuu.
- Poika puhaltaa hevosen sieraimiin ja häkeltyy, kun hevonen puhaltaa takaisin tai katsoo poikaa. Poika ja hevonen kommunikoivat. Se on herkkää.
Hevonen on saaliseläin, jonka luottamus pitää ansaita. Suuri koko herättää ihailua ja pelkoa, mutta kun luottamus syntyy, hevosta voi paijata rajattomasti.
- Hevosta saa harjata vaikka kuusi tuntia, ei siltä karvat lopu.
Syy nousta
sängystä ylös
Sosiaalipedagoginen hevostoiminta ehkäisee tavallisten lasten ja nuorten syrjäytymistä.
Kuntouttavana tai ylläpitävänä toimintana se sopii mielenterveys- ja päihdepotilaille, kehitysvammaisille, erityisoppilaille, paikkaansa etsiville nuorille aikuisille, maahanmuuttajille ja vanhuksille. Kjäldmanin ja Koskisen on vaikea sanoa, kenelle se ei sopisi.
Moni vanhus arvostaa hevosta, koska se on heille tuttu eläin nuoruudesta. Hevonen symboloi Suomen itsenäisyyttä.
- Dementoituneen vanhuksen silmäkulmasta valui kyyneleitä, kun hän pääsi silittämään hevosta.
Iranista Suomeen muuttanut mies vieraili talleilla ja hoki hevosta katsellessaan "upea eläin". Mies ei saanut töitä huonon kielitaitonsa vuoksi ja uuteen yhteiskuntaan sopeutuminen otti koville.
- Hevostalli voi olla jollekin ainoa asia, jonka vuoksi nousta aamulla sängystä ylös. Tätä kannattaisi tukea yhteiskunnankin varoin.
Talliyhteisön merkitystä on korostettu Suomessa jo kauan, mutta sosiaalipedagoginen näkökulma on uutta. Kjäldman tekee parhaillaan väitöskirjaa hevostoiminnan vaikuttavuudesta erityisoppilaiden sosiaalisena kuntouttajana. (HP)
Sivun alkuun