Lapsiperheet
Lapset ovat nykyään
epäluotettavia – vai ovatko?
Huolen ja pelon ilmapiiri on saanut aikuiset puhumaan lapsista ja nuorista riskeinä. Suvaitsemattomuus kasvaa ja lapsia halutaan kontrolloida enemmän kuin ennen. Lapsiperheisiin ei luoteta.
HANNELE PELTONEN
Jos nyt ei tehdä jotain, homma karkaa käsistä. Tämä on vain jäävuoren huippu. Vanhemmuus on hukassa.
Tuttuja lauseita 2000-luvun Suomessa. Samaan aikaan päivälehdet rummuttavat, miten alaikäisiä tyttöjä houkuteltiin pornokuviin ja että isä tappoi perheensä ja itsensä. Suomi on täynnä huolta ja pelkoa.
Tutkija Timo Harrikari Helsingin yliopistosta on selvittänyt, miten lapsuuden ja nuoruuden poliittinen hallinta on 40 vuodessa Suomessa muuttunut. Riskillä merkityt - Lapset ja nuoret huolen ja puuttumisen politiikassa -teos koostuu kahdeksasta empiirisestä analyysistä, joiden aineistona on eduskuntakeskusteluja vuosilta 1970–2006, poliittisia ohjelmia, hallinnollisia dokumentteja, iltapäivä- ja päivälehtien kirjoituksia ja kunnille suunnattuja kyselyjä.
1970- ja 80-luvuilla puhuttiin paljon hyvinvointiteemoista kuten lapsiperheiden palvelujen parantamisesta ja sivistyspoliittisista tavoitteista. 90-luvun lama sulki rahahanat, ja siitä alkoi hämmennyksen ja neuvottomuuden aika.
Moraalista
paniikkia
Viime vuosikymmenen puolivälin jälkeen oppositiopolitiikkaan alkoi tulvia kristillisten perinteisiä moraalipolitiikan aineksia: alettiin puhua nuorisorikollisuudesta, nuorten päihteiden käytöstä, lapsipornosta ja pedofiliasta.
Rikosvastuun ikärajan alentamista ja nuorten rangaistusten koventamista koskevassa keskustelussa oli jopa moraalisen paniikin piirteitä. Vuosina 2003–2006 taas puhuttiin paljon lasten mielenterveysongelmista.
Vuonna 1992 kolme prosenttia eduskuntaesityksistä käsitteli huolen teemoja, mutta vuonna 2005 niiden osuus oli jo neljännes. Harrikari pitää muutosta merkittävänä.
Poliittinen kiinnostus lapsia, nuoria ja lapsiperheitä kohtaan on kasvanut jatkuvasti, mutta keskustelun luonne on muuttunut. Harrikarin mukaan lapsia ja nuoria yritetään hallita poliittisesti yhä enemmän niin, että tehostetaan kontrollia ja riskipolitiikkaa.
Arvaamaton ja
pelottava maailma
Huolipuhe liittyy uudenlaiseen hallinnan tapaan, riskipolitiikkaan, jonka lähtökohtana on oletus julkisten resurssien niukkuudesta. Riskipolitiikan keskeisiä käsitteitä ovat huoli, riski ja puuttuminen. Huolen täyttämässä ilmapiirissä lapsia ja nuoria ympäröivä todellisuus näyttää ennakoimattomalta ja arvaamattomalta.
- Julkinen keskustelu antaa ymmärtää, että lasten ja nuorten ympärillä väijyy jotain pelottavaa. Koskaan ei tiedä, kuka tulee ja tekee jotain pahaa. Lapsia on siis suojeltava tarkoin.
Samalla lapsiin, nuoriin ja heidän perheisiinsä luotetaan yhä vähemmän. Nuorten sanotaan olevan entistä väkivaltaisempia, pahatapaisempia ja arvaamattomampia.
Lapset ja nuoret on alettu nähdä mitä erilaisimpina riskeinä: he ovat riskejä lähiyhteisöilleen ja riskejä valtiontaloudelle. Nuorten liikenneonnettomuudetkin nähdään usein yhteiskunnalle koituvina kustannuksina.
Ajalle tunnusomaista on myös puhe siitä, että vanhemmat ovat kadottaneet vanhemmuutensa ja lapsiperheet ovat entistä moniongelmaisempia. "Riskinuorista" ja "riskiperheistä" on paljon tarkentamatonta puhetta.
Aikuisrintama
lapsia vastaan
Harrikarin mielestä pohjoismaiseen hyvinvointieetokseenkin perustuvaa lapsi- ja perhepoliittista ajattelua on yhä olemassa ja sitä täydentää keskustelu lastenoikeuksista. Sen rinnalle ilmaantunut riskipuhe on kuitenkin vahvaa.
Kasvavaan huoleen ja oletettuun lasten ja nuorten pahoinvoinnin lisääntymiseen reagoidaan angloamerikkalaisista maista tutuin keinoin. Erilaiset nollatoleranssit, keskustelut yhteisistä pelisäännöistä ja koulujen kameravalvonnan lisääminen ovat rantautuneet Suomeenkin.
Lisäksi "kontrollin harmaalle alueelle" syntyy viranomaiskäytäntöjä, joissa nuorten ja lasten mielipiteet ohitetaan. Uusi eetos pyytää vanhempia epäilemään jälkikasvuaan ja pyrkii rakentamaan aikuisrintamaa lapsia ja nuoria vastaan.
Harrikari sanoo, että epäluottamuksen ilmapiiri on riskipolitiikan polttoainetta. Nollatoleranssi ja varhainen puuttuminen kertovat lisääntyneestä herkkyydestä reagoida.
- Vaaditaan, että lapsia on kontrolloitava entistä enemmän. Suvaitsemattomuus on
lisääntynyt.
Ovatko lapset vain
vanhuuden turvaksi?
Tutkija korostaa, että kontrollin lisääminen on hyväksi silloin, kun se tukee lasten kasvuoloja kokonaisuutena eikä johda hyvinvoivan ja entistä lainkuuliaisemman enemmistön suhteellisen aseman heikentämiseen marginaalin kustannuksella.
Nyt lasten hyvinvoinnin lisääminen on alkanut kääntyä julkisessa keskustelussa ja jopa poliittisissa ohjelmissa vaivihkaa pahoinvoinnin ja syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja siihen puuttumiseksi.
Hallitusohjelman Lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin politiikkaohjelma alkaa lauseilla "Hyvinvoivat lapset ja nuoret ovat ikääntyvän Suomen paras vanhuuden turva. Lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointiin investoiminen on kannattavaa." Ohjelma muistuttaa, että sen "tavoitteena on ehkäistä sekä vähentää pahoinvointia ja syrjäytymistä".
- Tämä saa pohtimaan, mikä on lapsuuden ja nuoruuden itseisarvo yhteiskunnassamme. Onko lapset alettu nähdä entistä painokkaammin vain vanhenevan väestön voimavarana, johon investoiminen vaatii erityisiä taloudellisia perusteluja?
Rajoitukset koettelevat
perusoikeuksia
Ongelmien määrä ja laatu eivät kulje aina käsi kädessä sen kanssa, miten niihin reagoidaan. Yhteiskunnassa voi olla paljon sosiaalisia ongelmia, mutta toleranssi on korkea ja ongelmiin reagoidaan vähän. Ja päinvastoin.
Harrikarin mielestä vahva huolen ilmapiiri voi synnyttää itsestään voimistuvia ja tehostuvia reaktioita, jotka luovat hyvin kontrolliorientoitunutta lapsipolitiikkaa.
Lasten ja nuorten liikkumisrajoitukset, kotiintuloajat, alkoivat yleistyä 2000-luvun alussa. Julkisessa keskustelussa niitä on pidetty rikollisuuteen vaikuttamisen, lastensuojelun ja kasvatuksen välineenä. Tiukkojen pelisääntöjen puolustajien mielestä "lapsilla ei ole omaa tolkkua eikä valitettavasti vanhemmillakaan".
Tutkija ei itsekään pidä suotavana, että lapset kulkevat öisin ulkona ja nuoret käyttävät päihteitä muuten kuin kokeilumielessä. Kadulla toistuvasti humalassa hoipertelevat nuoret tarvitsevat apua ja heihin voi soveltaa yksilöityä lastensuojelua, mutta se ei oikeuta asettamaan sääntöjä ja kieltoja koko lapsiväestölle.
- Tällaiset rajoitukset liikkuvat perusoikeuksien rajamailla.
Lööpit hallitsevat
julkisuuskuvaa
Lapsiperheiltä vaaditaan paljon, ettei julkinen huoli ala hallita arkea. Vanhemmuus on hukassa -puheet tuovat paineita etenkin keskiluokkaisille vanhemmille, jotka taiteilevat työn, kodin ja lasten kasvatuksen kanssa. Kovat asuntolainat ja pyrkimys pysytellä keskiluokkaisessa elämäntavassa stressaavat varsinkin, kun samaan aikaan puhutaan talouden taantumasta.
- Keskiluokka voi pelätä elintason laskua, sitä, ettei se voi ostaa enää entistä prameampia taloja ja hienoja autoja. Suurin pelko liittyy kuitenkin normiodotuksiin ja siihen, että perhe tippuisi "hyvän perheen" kategoriasta "riskiperheiden" luokkaan.
Iltapäivälehtien lööpitkin lisäävät huolta ja pelkoa. Kärjekkäät otsikot perhesurmista ja mikä meitä vaivaa? -kysymykset pitävät yllä jatkuvaa kriisintunnetta.
- Iso joukko lapsia ja nuoria voi paremmin kuin koskaan ja nuoret ovat entistä lainkuuliaisempia, esimerkiksi nuorten tilastoitu omaisuusrikollisuus on puolittunut 20 vuodessa. Tämä ei näy lööpeissä.
Harrikari ei ole ajatuksinensa yksin. Murhia ja itsemurhia sanomalehdistössä tutkinut Minna Nikunen Tampereen yliopistosta sanoo, että perhesurmat eivät ole pitkällä aikavälillä lisääntyneet. Myös poliisi toppuuttelee, että henkirikokset eivät ole merkittävästi yleistyneet ja puhuu perhesurmista ja ampumatapauksista yhä vain yksittäisinä. Tietty piikki osui syksylle ja sitä uutisoitiin näyttävästi.
Eri-ikäisten on
luotettava toisiinsa
Harrikarista tuntuu, että lasten oikeudet nähdään joskus nollasummapelinä, jossa toisella puolella on lapsi ja toisella vanhemmat. Lasten oikeuksia käytetään jopa vanhempien lyömäaseena.
Lastensuojelulakiin on kirjattu, että ruumiillisesta kurituksesta täytyy ilmoittaa poliisille ja se voi johtaa rikosoikeudelliseen seuraamukseen.
- Mikään ei oikeuta lasten pahoinpitelyä, mutta auttaako rikosoikeudellinen seuraamus perhettä kokonaisuutena. Taustalla on yksioikoinen angloamerikkalaisesta kriminaalipolitiikasta työntynyt ajattelu, että kaikki hyvä, mikä annetaan tekijälle, on uhrilta pois.
Harrikarin mielestä nyt jos koska pitäisi rakentaa luottamusta eri-ikäisten väestönosien välille. Kestävän hyvinvointipolitiikan johtavana periaatteena ei voi olla pahoinvoinnin vähentämistavoite, joka johtaa koko lapsiväestön ja nuorison toimintamahdollisuuksien kaventamiseen.
- Lapset täytyisi nähdä yhä painokkaammin osallisina, osallistujina ja toimijoina. Tarvitsemme yhteiskuntapoliittista keskustelua, joka ei takerru yksinkertaistuksiin eikä yhden asian liikehdintään.
Sivun alkuun