Luettua
Turvallinen koulu
torjuu kiusaamista
Päivi Hamarus:
Koulukiusaaminen.
Huomaa, puutu, ehkäise.
Kirjapaja, 2008, sivuja 178.
Tina Holmberg-Kalenius:
Elämää koulukiusaamisen jälkeen.
Gummerus, 2008, sivuja 218.
Sekä Päivi Hamaruksen että Tina Holmberg-Kaleniuksen kirja lähtee siitä, että kiusaamisessa on kyse vallan ja huomion tavoittelusta. Osa kiusaajista menee mukaan välttyäkseen itse tulemasta kiusatuksi. Kiusaamista ei saa hyväksyä, vaan kouluihin on luotava turvallinen ilmapiiri.
Kasvatustieteiden tohtori Päivi Hamarus käsittelee kirjassaan kiusaamista tutkijan ja opettajan näkökulmista, Tina Holmberg-Kalenius puolestaan omien ja lapsensa kokemusten kautta.
Hamarus rajaa kiusaamis-käsitettä määreillä ”tarkoituksellinen” ja ”pitkäaikainen”. Hän toteaa, että kiusaaja oppii kiusatessaan roolin, joka usein on pysyvä. Koulukiusaajasta voi tulla työpaikkakiusaaja.
Holmberg-Kalenius käsittelee "hiljaista" kiusaamista sekä kiusaamisen vaikutusta koulumenestykseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Hän pohtii myös kiusaamisesta toipumisen edellytyksiä. Kirjoittajan perheen oma ratkaisu oli, että lapsi vaihtoi koulua. Pieni maaseutukoulu ei ollutkaan turvallinen, ja lapsi siirtyi kaupunkiin isompaan kouluun.
Päivi Hamarus esittää huolestuttavan tiedon: peruskouluikäisten kiusattujen määrä on ollut jo pitkään kymmenen prosentin paikkeilla. Koulut, joissa ei kiusata, ovat harvinaisia. Holmberg-Kalenius puolestaan kertoo, että kiusaaminen koskettaa vuosittain arviolta 50 000 perhettä.
Laki suojaa kiusattua
”Kiusaamattomuus on edellytys kasvulle ja oppimiselle”, Päivi Hamarus kirjoittaa. Hän toteaa, että luovuus tukahtuu turvattomassa ilmapiirissä.
Kumpikin on sitä mieltä, että vastuu kiusaamiseen puuttumisesta on aikuisella. Rehtorin asenne vaikuttaa pitkälti siihen, miten kiusaamisen suhtaudutaan. Myös opettaja voi olla kiusaaja, Hän voi esimerkiksi tehdä oppilaan työn naurunalaiseksi luokan edessä tai kieltää oppilaalta tuen ja avun.
Holmberg-Kaleniuksen mukaan kiusaajan ymmärtämisen kulttuuri vallitsee kouluissa, joissa kiusaamiseen ei puututa. Tämä merkitsee kiusattuun kohdistuvan väkivallan hyväksymistä.
Hamarus muistuttaa, että kiusattu ei aina ole oppilas. ”Jos opettaja joutuu kiusaamisen kohteeksi, häntä koskee työturvallisuuslaki.” Hamarus esittelee lakipykäliä, joiden nojalla kiusaamiseen voidaan ja tulee tarttua. Hän toteaa, että yksi YK:n määrittämiä ihmisoikeuksia on kiusaamattomuuden suoja. Jokaisella on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön, joka ulottuu myös koulumatkoihin.
”Koulukiusaaminen saattaa yltää rikosoikeudelliselle tasolle”, Hamarus kirjoittaa ja antaa ohjeita, mihin kiusaamisesta voi valittaa. Hän ehdottaa myös säännöllistä kiusaamiskyselyä pari kertaa lukuvuodessa. Apuna voi käyttää kirjan liitteenä olevaa lomaketta. Kappale Miten otan kiusaamisen puheeksi vanhempien kanssa? toimii sellaisenaan hyvänä opettajan apuna keskustelutilanteessa.
Kun lukee Tina Holmberg-Kaleniuksen kokemuksia, voi tuskin uskoa, että ne ovat tapahtuneet 2000-luvulla. Tapojen, joilla koulut ovat kiusaamiseen suhtautuneet, kuvittelisi kuuluvan kauas menneisyyteen. Hän on poiminut keskustelupalstoilta myös muiden koulukiusattujen kokemuksia. Ne ovat samansuuntaisia kuin kirjoittajalla, joka toteaa aikuisiässä kehittäneensä itselleen sisäisen kannustajan ja humoristin, joita pyrkii kuuntelemaan.
”Kun on kohdannut traumansa, uskaltaa valita ihmissuhteita, jotka perustuvat tasavertaisuuteen ja toisen kunnioittamiseen”, hän kirjoittaa.
Täydentävät näkökulmat
Tina Holmberg-Kaleniuksen kirjan lopussa on hyvä kirjallisuus- ja materiaaliluettelo. Kirjan nimi jäi mietityttämään. Ehkä olisi ollut paikallaan panna perään kysymysmerkki, sillä elämää koulukiusaamisen jälkeen kirjassa käsitellään lopultakin melko vähän.
Kumpaakin kirjaa vaivaa jossain määrin samojen asioiden toistelu. Hamarus tosin mainitsee alkusanoissaan, että kutakin kappaletta voi lukea omana kokonaisuutenaan, ja siksi asioita on toistettu. Yleensä tällainen kirja luetaan kuitenkin kokonaisuutena.
Hamaruksen tekstistä näkyy, että hän tuntee koulumaailmaa sisältä päin. Kirjan lopussa on hyviä lomakemalleja, joita voi käyttää apuna työssä. Kokoamalla pikku kappaleet isommiksi kokonaisuuksiksi kirjasta olisi tullut eheämpi.
Rinnakkain luettuna kirjat täydentävät erinomaisesti toisiaan. Jokaisen opettajan ja rehtorin soisi lukevan nämä. Tukioppilaiden kouluttajalle varsinkin Hamaruksen kirja on hyvä lähde, ja Holmberg-Kaleniuksen kirja taas tulee lähelle jokaista, joka on joutunut kohtaamaan kiusaamista.
AINO UKKALA
Kirjoittaja on vapaa toimittaja
Ei kaikkien tarvitse
haluta jälkiruokaa
Merete Mazzarella:
Illalla pelataan Afrikan tähteä.
Tammi. 2008, sivuja 229.
Kun luin ennakkotiedon Merete Mazzarellan isoäitiyttä käsittelevästä kirjasta, olin varma, että pidän siitä. Mazzarella kuuluu niihin kirjailijoihin, joilta olen aina saanut eväitä ja työkaluja omien tuntojeni ja asioideni pohtimiseen.
Isoäitejä on aina ollut, mutta nyt he ovat tulleet näkyviin. Heidän roolistaan keskustellaan mediassa ja heistä julkaistaan erityyppisiä kirjoja kuten Vappu Taipaleen Isoäiti-kirja muutama vuosi sitten.
Illalla pelataan Afrikan tähteä ei pettänyt odotuksiani. Se on suurelta osin kirja isoäitinä olemisesta ja lapsenlapsista. Tämä on minulle kirjan kova ydin. On kuitenkin kerrottava, että samassa taloudessa elävä mies ei voinut lukea sitä, koska siinä oli hänen mielestään aivan liikaa isoäitiyttä! Mutta kirja kertoo monesta muustakin: etäisyyksistä, erilaisista kulttuureista, suvuista, uusista sukulaissuhteista ja eräästä suhteesta, joka ei onnistunut.
Kirjailija sanoo kirjoittaneensa ei vain niille, joilla on lapsenlapsia, vaan kaikille, jotka ovat lapsenlapsia. Hän myös toteaa, ettei kirja ole ylistys perheelle, sillä niitä on jo aivan tarpeeksi.
Jälkeläiset tekevät
kuolemattomaksi?
Merete Mazzarellan mielestä meidän sukupolvemme on todennäköisesti enemmän lastenlastensa lumoissa kuin mikään aiempi sukupolvi. Hänen mielestään kaikkien ei kuitenkaan tarvitse haluta jälkiruokaa, siis lapsenlapsia. Moni isoäiti myös nauttii elämän jälkiruoasta aivan liikaa maiskutellen. Sekin on varmaan totta.
Hän pohtii, miksi monet panostavat paljon lapsenlapsiinsa. Siksikö, että yhteiskunta, työelämä, arvot, ihmissuhteet muuttuvat niin nopeasti, että kaipaamme kiinnekohtia? Hän kysyy myös, tavoitammeko lastenlasten kanssa ollessamme jotain, mitä voi muuten olla lähes mahdotonta saavuttaa: taidon elää nykyhetkessä, havainnoida arkea, hyvin konkreettisia asioita.
Hän kysyy, onko niin kutsuttu uramme ollut paljolti tuulen tavoittelua. Jos me yhä haaveilemme kuolemattomuudesta, uskommeko, että saavutamme kuolemattomuuden varmimmin jälkeläisten kautta? Antoisia kysymyksiä itse kullekin, sekä uraputkessa oleville että sen jättäneille.
Ei ilkeyttä
Kun kirja ilmestyi Ruotsissa, Mazzarella sai ilkeän isoäidin leiman. Tätä sävyä en tavoittanut kirjasta. Jos Mazzarella olisi tavallinen naistenlehtien tai netin keskustelupalstojen kirjoittaja, tulkinta voisi ehkä olla oikea.
Hän on kuitenkin erittäin taitava kirjoittaja, hienojen vivahteiden tarkka kuvaaja. Häneen soveltuu iskelmien kulunut fraasi: vaiettujen tunteiden tulkki. Hän kirjoittaa intiimeistä ja herkistä asioista niin kuin itse haluaisimme ne ilmaista, jos osaisimme. Mutta nyt ei tarvitse, kun Mazzarella tekee sen puolestamme. Kuitenkaan ei tule tirkistelyn tunnetta.
+Kirjassa on paljon nostalgiaa, kaihoa, lempeää ymmärrystä, epäsovinnaisia näkökulmia ja ihanaa huumoria. Hän kuvaa, kuten Eeva Kilpi viimeisessä teoksessaan Unta vain, erittäin hienoviritteisesti ikääntyvän ihmisen lievää alistuneisuuden ja alakulon saapumista ja niiden ajoittaista läsnäoloa.
Älä unohda
Yhdessäolon kuvaukset lapsenlasten kanssa, kaikkine lisämausteineen, ovat nautittavia ja jokaiselle isoäidille tuiki tuttuja.
Mazzarellan mielestä meillä on onnea, jos globaalissa maailmassa asuvista lapsistamme ei tule alentuvaisia tai jos "sentään ovat ystävällisiä". Hän puhuu etäisovanhemmuuden julmista puolista kuvatessaan tuntoja ja tunnelmia, joita tulee, kun tapaa lapsenlapsensa kahdesti vuodessa.
Hän tunnustaa olevansa riippuvainen siitä, että hänestä pidetään. Hän toivoo, että hänen lapsensa ja lapsenlapsensa joskus puhuisivat hänestä, ja hän pelkää unohdetuksi tulemista. Suvussa kulkenut sanonta glöm int’ bort, onkin tärkeä muistisääntö, jonka hän haluaa välittää lukijalle. Pidetään se mielessä.
ANNIKKI KORHONEN
Kirjoittaja on jäänyt Stakesista eläkkeelle ja on kahdeksan lapsen isoäiti.
Sivun alkuun