Kilpailuttaminen ja vammaispolitiikka

Sosiaali- ja terveyspolitiikan tavoitteet ovat ajattomia, mutta toimintatavat muuttuvat jatkuvasti. Yleisenä tavoitteena on hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen, riittävien ja laadukkaiden palvelujen tarjoaminen sekä toimeentulon turvaaminen. Hyvän sosiaaliturvan järjestäminen edellyttää käytännössä aina laajaa julkista vastuuta, mutta palvelujen tuotannossa voidaan hyödyntää julkisten lisäksi yksityisiä ja järjestöjen tuottamia palveluja.

Tällä hetkellä yksityisten palvelujen määrä kasvaa. Julkisten ja samalla myös järjestöjen tuottamien palvelujen osuus laskee. Kilpailulainsäädännöllisistä syistä järjestöjen tuottamia palveluja ei voida enää tukea samalla tavalla kuin ennen Raha-automaattiyhdistyksen voittovaroista. Järjestöt ovatkin eriyttäneet palvelujen tuotantoa muusta varsinaisesta järjestötoiminnastaan.

Siinä että sosiaali- ja terveyspalvelut, kuten vammaispalvelut, kilpailutetaan, ei ole sinänsä mitään lainvastaista. Kunnat vastaavat joka tapauksessa lain mukaan palvelujen laadusta, ja niiden on taattava, että ostetut palvelut vastaavat kuntien itse tuottamia palveluja.

KILPAILUTUSVASTUUN SIIRTÄMINEN palvelusetelien avulla vammaiselle henkilölle itselleen voidaan periaatteessa myös tulkita asiakaskeskeisyydeksi eli vammaisen henkilön "voimaannuttamiseksi". Asiakaskeskeisyyden korostaminen on vammaispolitiikassa välttämätöntä. Asiakkaan ääntä on kuultava kaikissa palveluissa, olivatpa ne sitten kuntien, yksityisen sektorin tai järjestöjen tuottamia.

Moni tekijä vaikuttaa siihen, onnistuuko vammaispalvelujen kilpailutus. Ensinnäkin itse tuote eli palvelu olisi pystyttävä määrittelemään tarkasti. Toiseksi palvelun laadun on oltava vähintään yhtä merkitsevä kriteeri kuin palvelun hinnan. Kolmanneksi kunnalla on oltava riittävää tilaajaosaamista. Neljänneksi markkinoilla pitäisi olla useampia palvelujen tuottajia, jotta markkinamekanismeista olisi hyötyä. Viidenneksi asiakkaalla itsellään pitää olla oikeus ja mahdollisuus ilmaista näkemyksensä palvelujen sisällöstä ja toimivuudesta.

On selvää, että kaikissa edellä mainituissa asioissa on kehittämisen tarvetta. Inhimillisen avuntarpeen tuotteistaminen on usein vaikeaa, koska kyse on vammaisen ihmisen ja häntä hoitavan henkilön välisestä suhteesta siis siitä, miten ihminen suhtautuu ihmiseen. Taloudellisissa paineissa kilpailutuksella haetaan usein enemmänkin taloudellisia säästöjä kuin parempia palveluja.

Kilpailutuksessa vastapuolina ovat yhä useammin pienet kunnat ja juridiseen kilpailuosaamiseen panostavat yhtiöt. Suomi on harvaan asuttu maa. Näyttää siltä, että yksityisten palvelujen tuottajien pieni määrä johtaa siihen, että julkinen monopoli muuttuu yksityiseksi monopoliksi. Tällainen tilanne on esimerkiksi lääkäripalveluissa. Asiakkaan ääni voi myös kadota esimerkiksi tilanteissa, joissa samaa palvelua kilpailutetaan tietyin väliajoin ja palvelujen tuottaja muuttuu. Palvelusuhteen jatkuvuus on yksi hoidon laatukriteereistä.

VAMMAISPALVELUJEN KILPAILUTUS on taitolaji, jonka toimivuutta on valvottava. Yksikään tapa tuottaa palveluja ei automaattisesti takaa niiden asiakaskeskeisyyttä tai laatua. Moni vaikeasti vammainen henkilö ei pysty pitämään itse puoliaan kilpailuhenkisyyttä korostavassa yhteiskunnassamme.

Viranomaisten on kuultava herkällä korvalla avuntarpeessa olevien ihmisten ääntä. Yhtä lailla julkisia kuin yksityisiä palveluja on valvottava. Järjestöjen perustehtävä jäsenistönsä äänitorvena ja vertaistuen antajana korostuu, kun tuotantotavat erilaistuvat.

Kari Välimäki
Kirjoittaja on sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö