Apuvälineet
Proteesin käyttäjä
tarvitsee neuvontaa
Keskussairaalapiirien kirjavat hoitokäytännöt haittaavat alaraajaproteesien hankintaa. Lisäksi alaraajaproteesin käyttäjät tarvitsevat kävelykouluja ja opastusta terveysliikuntaan.
Proteesiliikunnan asiantuntijat ja käyttäjät ovat pohtineet jo pitkään, miten ongelmia tulisi ratkaista. Ylilääkäri Jari Ylinen Keski-Suomen keskussairaalasta huomautti eräässä keskustelutilaisuudessa, että perusterveydenhuollon palvelut eivät riitä aktiivisille liikkuville proteesinkäyttäjille eikä kaikissa pienimmissä sairaanhoitopiireissä ole asiantuntemusta. Tietoa ja rutiinia ei ehdi kertyä, koska nuoria tai aktiivisia amputoituja on vähän. Keskittäminenkään ei auta, sillä matkat ovat liian pitkät.
Ylisen mukaan yksi keino lisätä asiantuntemusta voisi olla kiertävä konsultaatiopalvelu, jossa koulutuspäiviä ostettaisiin aktiivisille proteesinkäyttäjille.
Monet saattavat oppia käyttämään proteesiaan oikein vasta vuosien päästä, kun saavat siihen viimein kunnollista neuvontaa. Jotkut valmistajat järjestävät kävelykouluja, joista on hyötyä.
Alalta väitelleen insinööri Magnus Liljan mielestä usein säästetään väärässä paikassa. Monet käyttäjät ja proteesivalmistajat epäilevät rahoittajan säästävän rakenneosissa, koska osien hinnat ovat ainoa näkyvä osa pitkässä hoitoketjussa.
Liljan mielestä ei riitä, että arvioidaan proteesin tarvitsijan nykytaso, koska amputaatioon liittyy usein sitä edeltävä tai sen jälkeinen pitkä passiivinen jakso. Käyttäjän tuleviakin toiminnallisia mahdollisuuksia on arvioitava.
Suomeen kaivataankin yhtenäinen, neli- tai viisiportainen aktiivisuustasoluokittelu, joka tukisi ammattilaisten työtä proteesin valinnassa.
AIJA SAARI
Kirjoittaja työskentelee kehityspäällikkönä Suomen Invalidien Urheiluliitossa.
Palvelusetelillä
myös apuvälineitä
Laki palvelusetelin laajennuksesta on eduskunnan käsittelyssä. Jos laki hyväksytään ehdotuksen mukaisesti, kuntalaiset voivat hankkia palvelusetelillä myös apuvälineitä.
Jos kunta ottaa palvelusetelin käyttöön, sen pitää määritellä sille realistinen arvo, jolla apuväline ja palvelu pitäisi pystyä tuottamaan. Apuvälinepalvelujen tuottajien pitäisi sitten hyväksyä tämä arvo, jotta ne voisivat toimia palveluntuottajina. Palvelusetelillä pitäisi pystyä hankkimaan asiakkaan yksilöllistä tarvetta vastaava tavanomainen apuväline.
Asiakas voisi myös hankkia palvelusetelin arvoa kalliimman apuvälineen, mutta silloin hän maksaa itse erotuksen. Esimerkiksi syöpäpotilas voisi hankkia luonnonkuidusta valmistetun peruukin tekokuituisen sijaan, jos hän maksaa itse hintaeron.
Palveluseteli ei poista kunnan velvollisuutta järjestää asukkailleen apuvälinepalveluja. Palveluseteli on vain lisävaihtoehto asiakkaalle. Hän saa palvelut halutessaan kunnalta ja voi aina kieltäytyä palvelusetelistä.
OUTI TÖYTÄRI
Kirjoittaja toimii tutkijana THL:ssä.
Lisätietoja: http://www.stm.fi/julkaisut/selvityksia-sarja/nayta/_julkaisu/1057037
Sivun alkuun