Anneli Anttonen, Heli Valokivi &
Minna Zechner (Toim.):
Hoiva
Tutkimus, politiikka ja arki.
Vastapaino 2009. Sivuja 298.
Tuskin on tutumpaa ja arkisempaa asiaa kuin hoiva. Jokainen on ainakin lapsena ollut hoivattavana ja harva vanhuskaan tulee toimeen ilman hoivaa. Kuitenkin hoivaa on tutkittu varsin vähän.
Hoiva-kirja on ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys hoivasta ja hoivapolitiikasta. Kirjassa kartoitetaan hoivatutkimuksen ja -politiikan historiaa, pureudutaan hoivan nykytilaan ja esitellään hoivan eri muotoja lasten, vanhusten ja vammaisten hoivaamisesta aina ihmisten väliseen yleiseen auttamiseen asti.
Vaikka hoiva on ollut aina osa arkea, se nousi tutkimuksen ja politiikan kohteeksi vasta 1980-luvulla naistutkimuksen toimesta. Yhtäältä nähtiin naisten sitominen hoivaan ja tätä kautta kotiin alistavana asiana. Toisaalta hoiva hahmotettiin – vastapainona kovalle ja kilpailevalle miehiselle työlle – eettiseksi ja rakastavaksi toiminnaksi, jota jokainen tarvitsee. Ongelmana oli lähinnä hoivan aliarvostus ja näkymättömyys.
Naistutkimuksen ja feminismin ansiosta hoiva on noussut esiin ja politisoitunut. Nykyään hoivapalvelut ovatkin jokaisen kansalaisen saatavilla erilaisine tukimuotoineen. Kaikki hoivaan liittyvät ongelmat eivät silti ole väistyneet.
Hoivassa on aina kyse hoivan antajan ja tarvitsijan välisestä vuorovaikutuksesta, mutta usein hoivatyössä etenkin vanhukset ja vammaiset mielletään hoivan passiivisiksi vastaanottajiksi ja kohteiksi. Osaksi tämä johtuu siitä, että hoivaakin pidetään nykyään työnä muiden töiden joukossa.
Esineiden tekninen muokkaaminen noudattaa kuitenkin erilaista logiikkaa kuin elävien ja aktiivisten ihmisten kanssa kommunikoiminen ja toimiminen. Kun hoivaajat ovat saaneet äänensä esille, seuraava askel olisi hoivan tarvitsijoiden äänen kuuleminen. Hoiva-kirjaan onkin koottu otteita hoivan tarvitsijoiden haastatteluista.
Toisaalta teknisiä keinoja ei käytetä siellä, missä niitä kipeimmin tarvittaisiin. Nykyään tuetaan ja kannustetaan vanhusten ja vammaisten asumista kotona. Silti monet talot ja huoneistot on suunniteltu siten, että ne asettavat enemmänkin esteitä kotona asumiselle kuin helpottavat sitä. Kirjasta löytyy haastateltujen hoivan tarvitsijoiden kommentteja esteistä pitkistä portaista kellariin sijoitettuihin pesutiloihin. Nykyisessä nuoruutta ja menevyyttä palvovassa yhteiskunnassa myös asuntojen suunnittelijat ovat unohtaneet vanhat ja vammaiset.
Markkinataloudessa on myös rakkauden työksi kutsutusta hoivasta tulossa riiston väline ja kohde. Esimerkiksi monet länsimaalaiset urannaiset siirtävät hoivaamisen taakan maahanmuuttajanaisten kontolle värväämällä heidät hoitamaan lapsiaan nälkäpalkalla - karmivaa ironiaa on siinä, että maahanmuuttajat joutuvat jättämään omat lapsensa kotimaahan.
Hoivan paradoksi on, että kun se on päässyt ja tunnustettu osaksi politiikkaa ja taloutta, se on samalla menettänyt alkuperäisen tarkoituksensa. Monet naistutkijat 80-luvulla haaveilivat siitä, että esiin astuessaan hoiva muuttaisi yhteiskunnan kovia käytäntöjä inhimillisemmiksi, mutta näyttääkin siltä että markkinatalous on kaapannut hoivan ja tehnyt siitä tuotteen ja voitontavoittelun välineen.
PEKKA WAHLSTEDT
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.