Irja Wendisch:
Me sotilaiden lapset.
Ajatus Kirjat, 2009. Sivuja 219.
Tietokirjailija ja vapaa toimittaja Irja Wendisch on itse sotilaan lapsi. Hän on haastatellut lukuisia kohtalotovereitaan ja havainnut yllättävän paljon yhteistä, vaikka perheillä oli eri sosiaaliluokka tai perheet asuivat eri puolilla Suomea.
Saksassa sodan vaikutuksista on keskusteltu jo 60-luvulta lähtien. ” Menneisyydestä pääsee irti vasta kun se on käsitelty lopullisesti”, Wendisch peräänkuuluttaa myös Suomeen keskustelua yhteisestä traumastamme.
Henkinen vamma oli tuntematon käsite sodanjälkeisessä Suomessa, kuten muuallakin maailmassa. Posttraumaattinen syndrooma luokiteltiin vasta vuonna 1980 Amerikassa.
Sodistamme palasi hyvin paljon henkisesti vammautuneita miehiä, jotka eivät halunneet puhua sodan järkyttävistä kokemuksista perheilleen. Henkiset sotainvalidit hoitivat mielenterveyttään keskenään, lääkkeenä usein runsas alkoholinkäyttö. Jotkut vetäytyivät peräkamariin painiskelemaan ahdistuksensa kanssa ja purkivat ajoittain pahaa oloaan perheeseensä.
”Kun isä palasi reissuiltaan hän huusi, möykkäsi ja rikkoi tavaroita. Kun isäni ärtyi liiallisuuksiin asti, veljeni otti paksun köyden ja sitoi isän puusänkyyn kiinni”, Wendisch kertoo toistuvasta lapselle kauhua aiheuttavasta tapahtumasta perheessään. Hyvin monet Wendischin haastateltavista kertovat vastaavia tarinoita.
Wendischin isä hoiti kuitenkin työnsä juomistensa välillä. Saksalainen psykoanalyytikko Schmidbauer analysoi sodasta palaavia miehiä tavalla, joka Wendischin mukaan sopii myös suomalaisiin miehiin: ” Sodasta kotiutuneet miehet olivat selkeästä psyykkisestä häiriötilastaan huolimatta erittäin suorituskykyisiä. He menestyivät usein ammateissaan hyvin, mutta yksityiselämässään ja tunnepitoisissa suhteissaan he olivat äärimmäisen häiriintyneitä.”
Wendischin näkemys on synkkä, mutta kuitenkin me sotilaiden lapset muistamme myös isämme inhimillistä lämpöä, koko kuva ei liene täysin musta?
Hiljainen
häpeän kulttuuri
”Psyykkinen trauma haavoittaa niin sanotusti ne työkalut, joiden avulla me normaalisti vältämme ja poistamme häiriöitä. Tällaisessa tilanteessa kolmannen tahon myötätunnolla on suuri merkitys ongelmien ratkaisussa”, Wendisch siteeraa saksalaista psykoanalyytikkoa.
Sodasta palaavat miehet eivät saaneet tukea ja myötätuntoa, pikemminkin päinvastoin.
Wendisch siteeraa tutkija Ville Kivimäkeä, jonka mukaan sotapsykiatria sysäsi psyykkiset häiriöt yksinkertaisesti sotilaiden itsensä kontolle.
Miehiähän ei oltu kasvatettu tunteita ilmaiseviksi ihmisiksi, jos ei juuri naisiakaan. ”Terapeutti Tommy Hellstenin sanoin: ”Älä puhu, älä tunne, älä luota”. Tämän läksyn me suomalaiset olemme oppineet erittäin hyvin”, Wendisch kuvailee kulttuuriamme.
Sotilaiden lapset eivät välttämättä oppineet ymmärtämään isäänsä. Kirjaa kirjoittaessaan Wendisch tutkii mielessään sekä isäänsä että itseään.
”On ollut mielenkiintoista oppia tunnistamaan itsessään sellaisia käyttäytymismalleja, joista asiantuntijat sanovat, että ne ovat tyypillisiä ihmisille, joilla on sotilasisä. Olen myös oppinut ymmärtämään, että vanhoista asioista kannattaa jutella omien lastensa kanssa. Nyt tiedän, että niin kauan kuin olen puhumatta lapsilleni omista lapsuudenkokemuksistani, siirrän tietämättäni kokemuksiani ja niistä johtuvia käyttäytymismalleja seuraavalle sukupolvelle”, Wendisch kirjoittaa.
Omintakeinen
keskustelukulttuuri
Wendisch arvostaa tapaa, jolla saksalaiset ovat oppineet käsittelemään menneisyyttään itseään säästämättä. ”Kaikki sai alkunsa 1960- luvulla. Tuskin missään muualla Euroopassa nuoriso käänsi selkänsä niin radikaalisti vanhempien sukupolvea vastaan kuin Saksassa. Sen myötä Saksaan kasvoi keskustelukulttuuri, joka on vertaansa vailla.
Tämän tuloksena on syntynyt yhteiskunta, missä keskustelu- ja väittelykulttuuri on osa jokapäiväistä elämää. Tämä näkyy ainakin siinä, että Saksassa ei synny koskaan suuria poliittisia päätöksiä ilman laajaa yhteiskunnallista keskustelua”, Wendisch rohkaisee myös meitä avoimuuden tielle.
Mielenkiintoista on, että samaan aikaan Wendischin kirjan ilmestymisen kanssa ensi- iltansa on saanut kotimainen Skavabölen pojat- elokuva, mikä näyttää sodan kärsimysten siirtymistä kolmanteen polveen. Elokuva on intensiivisyydessään ahdistava, mutta totuudellisuudessaan myös vapauttava.
Me emme ole yksinäisiä individualisteja, kuten nykykulttuuri uskottelee, vaan osa yhteisöllistä verkostoa, mikä ulottuu pitkälle syntymäämme edeltäväänkin aikaan.
Kun asioita ajattelee syvemmin, voiko muuta johtopäätöstä vetää, kuin että on hyvin tärkeätä laajentaa ja syventää kykyämme myötätuntoon ja ymmärrykseen?
TUULA-MARIA AHONEN
Kirjoittaja on sosiaalipsykologi ja vapaa toimittaja.